Tällä kertaa aiheena on pyöräilijän mahdollinen kehitys harrastuksensa parissa. Tarkoitan otsikon (r)evoluutiolla erinäisiä vaiheita pyöräilyuran varrella tai — jos saman sanoo vähemmän “ylevästi” — matkalla paikasta A paikkaan B …tai jopa C…
Yleensä ura kaksipyöräisten parissa alkaa jo hyvin nuorena: lapsena käytännössä (lähes) kaikki opettelevat ajamaan pyörällä 🙂
Seuraavaksi ajetaan kouluun, harrastuksiin, kavereiden luokse, kauppaan, kirjastoon (…tietääkö nuariso, mikä on kirjasto…?!?) jne. Ihan arkista pyörän käyttöä siis.
Jossain vaihessa voi alkaa tapahtua… pyöräilystä ja pyörästä tulee enemmän kuin paikasta toiseen liikkumisen tapa ja väline. Pyöräilyyn tulee mukaan päämäärätietoisuutta — vaikka proto-harrastaja ei tätä vielä itse oivaltaisikaan…
Pyöräilystä tulee intentionaalista toimintaa: ajellaan yhä useammin ja säännöllisemmin, laajennetaan ajettavaa aluetta, käydään (yhä) kauempana, käydään katsomassa erilaisia kohteita; vaikkapa nähtävyyksiä ihastelemassa tai tutustutaan tarkoituksellisesti toiseen kaupunginosaan tai paikkakuntaan.
Pyöräilyn osuus vapaa-ajanvietosta kasvaa, tunnit pyörän päällä lisääntyvät, ajokerrat samoin…
Tässä vaiheessa pyöräilijä voi itsekin “havahtua”, ja alkaa suunnitella pyöräilyharrastuksen aloittamista, ehkäpä jopa alkavaan harrastamisensa tapaan paremmin sopivan uuden (!) tai käytetyn (!!) pyörän hankkimista.
Osa voi siirtyä tietoisesti vaikkapa maasto-, retki- (nyk. seikkailu-/gravel-) tai työmatkapyöräilijäksi. Mutta pieni vähemmistö (…kyllä, hyvä lukijani, kuulut pieneen vähemmistöön 🙂 kiinnostuu ajamisesta maan- ja pyöräteitä pitkin yhä pidemmälle ja/tai yhä vauhdikkaammin.
Heistä voi tulla — jos motivaatiota ja fyysisiä edellytyksiä riittää — kuntopyöräilijöitä ja jopa kilpapyöräilijöitä.
Tällöin harrastukseen tulee mukaan — sopivan pyörän ohella — uudella tavalla harjoittelun tavoitteellisuus, jopa nousujohteisuus.
Konkreettinen esimerkki: lukkopolkimet. Pyöräilyn harrastaminen siirtyy aivan varmasti uudelle tasolle, kun hankitaan lukkopolkimet ja opetellaan niiden käyttäminen. On ehkä luettu pyöräilykirjallisuut… (…sorry, nuariso katsoo tietenkin (lyhyt)videoita) tai tavattu toisia fillaristeja, jotka jo käyttävät lukkopolkimia. Näiden innostavien esimerkkien (…tai minkä lie syyn?) perusteella ylitetään jonkinlainen “henkinenkin” kynnys eli siirrytään pyöräilyn harrastamisessa laadullisesti uudelle tasolla.
Mitä tämän jälkeen? Minne vie lukkopolk… eikun pyörittäjän tie? Minne pitäisi polk… eikun pyörittää, kun lukot on kiinnitetty ja niillä on opeteltu ajamaan (…toki muutaman liikennevaloissa kaatumisen jälkeen…)?!?
Tietenkin, hyvä harrrastaja, pyöräilyseuran lenkillepä tietenkin 🙂
Lukkopolkimet osoittavat jo sen verran vakavaa harrastuneisuutta, että seuraava taso fillaroinnissa on luontevasti muiden lukkopolkimien käyttäjien kanssa ajaminen. Ja helpoimmin tämä toteutuu pyöräilyseurassa (…jos sellainen paikkakunnalla on) eli muiden lukkopolkimien käyttäjien mukaan vaan!!!
Se, mikä sitten seuraa, onkin jo toinen juttu …ehkäpä kokonaan uuden blogauksen aihe?
Mutta toteanpa lyhyesti: kuten kaikessa kehityksessä, kyse on lopulta ja ennen kaikkea yksilöstä ja ympäristöstä (…lue. yhteisöstä).
Jotkut lukkopolkimia käyttävät huomaavat, että he ajavat porukassa helpommin ja nopeammin kuin toiset; ts. sama harjoitus/ lenkit/ kilometrimäärä antaa heille paremman harjoitusvasteen (> 20 % Vo2max) kuin toisille.
Olen kirjoittanut (esim.) HTP:n UKK:ssa, että jos huomaat palautuvasi nopeasti kovastakin rasituksesta, niin sinulla saattaa olla fyysisiä ominaisuuksia kilpapyöräilyn harrastamiseen… toki ensin kilpapyöräilynomaiseen harjoitteluun (ks Jk. & Jjk).
Ja kun olet jo valmiiksi pyöräilyseurassa (a) ja osaat ajaa ryhmässä (b), niin “seuraava taso” harrastajasta kilpailijaksi (c) on enää vain laadullis-määrällisen harjoittelumuutoksen (…revoluution!) jälkeen saavuttettavissasi 🙂
Olen katunut… hmmm… monia asioita elämässäni, mutta sitä en ole katunut hetkeäkään, että kilpailin nuoruudessani… Haminassa… Helsingissä… Imatralla… Kotkassa… Kouvolassa… Lahdessa… Porvoossa… Turussa… Sipoossa… Tuusulassa jne.
5/10/2026/PS
Jk. Korostettakoon, että ylivoimaisesti suurin osa HTP:n riveissä polk… eikun pyörittävistä tai pyörittäneistä ei ole koskaan ollut (eikä ehkä koskaan tule olemaankaan) kilpapyöräilijöitä. HTP ei myöskään ole varsinainen kilpailuseura; ajotapammekin on kuntoilullinen. Mutta kannustaisin (!) nykyistä useampia (!) kokeilemaan kilpailemista, etenkin, jos pyörälenkeillä huomaa, että (ylämäki)kirit hyvin sopivat ja mielellään lähtee tavoittamaan edellään kireihin ryntääviä muita kuskeja. Tällöin ilmiselvästi omaa kilpailemiseen tarvittavia edellytyksiä ja/tai motivaatiota 😉
Jjk. Olen usein sanonut, että retki-/kunto-/kilpapyöräilijän erottaa toisistaan enemmän asennoituminen pyöräilyyn kuin fyysiset ominaisuudet. Moni tuntemani retki-/kuntopyöräilijä voisi menestyä aivan hyvin myös kilpapyöräilijöinä. Harmillisesti monikaan ei tunne tarvetta tälle “uudelle tasolle” siirtymiseen. Parempi olisikin, jos kilpailemista pääsisi kokeilemaan jo teini-iässä, jolloin ei vielä ole turhia pidäkkeitä harrastamiseen panostamiselle 😉 Vanhemmalla iällä moni syy (lue. osa teko-, osa ei) estää kilpailemisen. — Mutta ainahan voi kokeilla, ts. kuka tahansa voi testata omin päinkin miten nopeasti sujuu 10 km:n aika-ajo — ja sitten mennä ajamaan Pepen tempon 🙂