Tunnistatte varmaan seuraavan ilmiön:
Ajatte kevyen liikenteen väylällä, joka on jaettu valkoisella viivalla pyöräilijöiden ja kävelijöiden kesken.
Vastaanne tulee pyöräilijä, joka ei kykene ylittämään puoliskoja erottavaa valkoisista viivaa, ei sitten millään; ei edes silloin, jos ja kun pyöräilijöiden puolella tulee ahdasta syystä tai toisesta ja pieni, vain sekunnin tai pari kestävä väistöliike olisi liikenteen sujuvuuden kannalta tarpeellinen.
Valkoinen viiva on tällaiselle pyöräilijälle kuin jonkinlainen “taikapiirin raja”, jonka hetkellisestä, sekunnin tai pari kestävästä ylittämisestä seuraa jotain… pahaa? …välitön rangaistus tms…? Ei, en osaa tähän vastata, koska en tunnista toimintatapaa (lue. toimimattomuutta) omalta kohdaltani.
Ilmiö on kuitenkin todellinen ja pysyvä, koska vastaani tulee säännöllisesti pyöräilijöitä, joille “maagisen” valkoisen viivan ylittäminen tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa.
Luin jostain, että liikennesääntöjä noudattaa käytännössä aina noin 40 prosenttia kansalaisista; itsekin huomaan odottelevani tyhjässä risteyksessä vain punaisen valon pidättelemänä hyvinkin usein. Tämä toimintatapa, siis liikennesääntöjen mekaaninen noudattaminen, on toki suositeltava yleisen turvallisuuden ja lainkuuliaisuuden kannalta, ja soisin prosenttiosuuden olevan jopa suurempi liikenteessä liikkuvien parissa.
Mutta tässä yksittäistapauksessa, jos ja kun lainkuuliaisuus ja vastaantulijan hetkellinen väistäminen valkoisen viivan ylitse törmäyksen välttämiseksi (so. turvallisuus) ovat ristiriidassa, niin lainkuuliaisuuden luulisi jäävän toiseksi jo ihan omakohtaisesta terveydellisestä syystä.
Etenkin kun pienen väistöliikkeen esteenä on vain ja ainoastaan asvalttiin maalattu valkoinen viiva, eikä hetkellisestä väistöliikkeestä olisi haittaa edes jalankulkijoille.
5/7/2026/PS